Hiphei! Perustin juuri ensimmäisen blogini!

Vietin väsynyttä päivää kotona vältellen sitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä - eli kouluhommia. Graduseminaarin alkuun on vielä aikaa, mutta mielessä ohjaajaproffa pelottelee ja käskee kehittelemään aihetta...Sen lisäksi tietokoneen vieressä lojuu kaksi (varmaankin tylsää?) tenttikirjaa, joita olen melkein alkanut lukea tiistaista saakka. Koska eilen jo siivosin (tulee tehtyä niin aina opiskelujuttujen sijaan, mikä on ihan hyvä, onpa mulla sitten pölytön koti), en tänään keksinyt enää muuta tekemistä kuin roikkua netissä (enkä edes keksi siellä ikinä mitään tekemistä) ja meseillä kavereiden kanssa. Kaiken kouluahdistuksen lisäksi päätin aloittaa ensi kesän töistä stressaamisen jo nyt :D Koska kirjoittaminen on sitä, mitä haluaisin ensi kesänä tehdä, ehdotti ystäväni blogin perustamista - saisinpahan edes jotain kirjoitettua johonkin...

Siinä siis syy blogin perustamiseen. Lähinnä kai siis tylsyys :) Toivottavasti se ei kerro itse blogista mitään!!

Blogit ovat itse asiassa mulle todella tuntematon juttu. En ole niitä juuri lukenut enkä tajunnut ilmiön laajuutta ennen kuin äsken, kun vähän katselin muiden blogeja. Kirjoittaminen tuntuu näin alkuun todella hankalalta, pitää pohtia mistä haluan kirjoittaa, mitä yleensäkään haluan ihmisten kanssa jakaa ja kai myös sitä, millaisen haluan blogistani tehdä! Ehkä on vain parasta käydä kimppuun kuin sika limppuun.

Lupasin juttua elokuvista, joihin olen aivan hulluna - tämän asian luulisin tulevan erittäin selväksi tulevien kirjoitusteni myötä. Ehkä leffat saavat olla siis ensimmäinen aiheeni.

Ensin pitää kertoa, että katson elokuvia lähinnä teattereissa. Niiden katsomisessa kotona tai kavereilla ei musta ole juurikaan järkeä. Siinä vain alistaa elokuvan kaikenlaisille häiriöille; elokuvasta tulee välillä vähän kuin taustamusiikkia (en myöskään pidä musiikin alistamisesta taustalle...) ja sen arvostus kärsii huimasti! Elokuvaan pitää saada KESKITTYÄ kunnolla, ilman vessakäyntejä, ovikelloja, puhelimia tai naapurin huonoja musiikkihuudatuksia. Tämän vuoksi myös elokuvateatterissa puhuminen on mun mielestä TÄYSIN KIELLETTYÄ! Sille kuitenkin jouduin eilen alistumaan.

Kävin nimittäin katsomassa Miami Vicen n. seitsemän muun joutilaan kanssa. Ajattelin, josko kerrankin olis osattu tehdä hyvää, rentouttavaa toimintaviihdettä (no, ei oltu osattu) ja siksi valitsin kyseisen pätkän. Elokuvassa itsessään ei oikeastaan ole mitään kertomista - ainoastaan pitää huomauttaa siitä, että puvustaja olisi voinut katsoa muutaman Miami Vice -sarjan jakson ja käyttää näkemäänsä edes jonkinlaisena perustana työlleen kyseisessä elokuvassa. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut ja jengillä oli päällään tavallisia 2000-luvun kuteita - typerää! Colin Farrell oli sentään kasvattanut takatukan ja viikset, mutta niitä nyt näkee kasarimuoti-ihmisillä nykyisin muutenkin. Olisin halunnut pastellivärejä! Rumia kenkiä! Hassuja miesbleisereitä! Käärittyjä hihoja! Ja muuta epänättiä.

Mutta itse asiaan: yleensä päiväelokuvissa käyvät ammattilaiset (tarkoittaa kielelläni niitä, jotka käyvät elokuvissa paljon ja osaavat silloin käyttäytyä) eivätkä amatöörit (tarkoittaa samalla kielellä niitä, joiden vuoden leffassakäyntisaldo on yhtä paljon kuin ihmisillä on neniä naamassa ja varsinkin niitä, jotka luulevat että elokuvateatterissa voi käyttäytyä niin kuin kotisohvalla DVD:tä katsellessa. Pieneen joukkoomme oli eilen eksynyt kaksi jälkimmäisen kategorian edustajaa. Yllättävää kyllä, he eivät olleet mun edessä istuneet kaksi teinipoikaa, vaan mun takana istuneet kaksi eläkeikäistä suomenruotsalaista tätiä. Mammat lätisivät kovaan ääneen jo ennen elokuvaa, mutta päättelin että korkeaan ikäänsä ehtineet rouvat olisivat jo oppineet käyttäytymään ja ottamaan muut elokuvanautiskelijat huomioon. Turha toivo, sillä ruotsia kuului läpi koko elokuvan. Ensimmäisen puoliskon aikana sitä joutui kuuntelemaan niin vähän ja hiljaa, etten viitsinyt käskeä tätejä hiljenemään. Se oli nähtävästi virhe, sillä loppupuolella äänet kovenivat ja asiaa oli yhä enemmän. Elokuvan loppuräiskintähuipennus meni mulla sitten eukkoja kuunnellessa ja kelatessa, että pitäiskö aloittaa normaali shhhhh shhhhh -äänehdintä. En sitten tehnyt niin enkä edes ojentanut mimmejä elokuvan jälkeen, kun ajattelin että ois pitänyt alkaa puhua ruotsia ja koska olen niin vatipää, etten sitä juuri osaa (opettelen kyllä ihan pian!), niin lähdin vain ulos teatterista höyry korvista nousten.

Tuntuupa hyvältä vuodattaa!
Luulen silti, että nyt on aika lopettaa ensimmäinen kirjoitus. Kuten yleensä puhuessakin, venähti tämäkin juttu aika pitkäksi. Koska tietysti haluan, että mun blogi tulee saavuttamaan mielettömän suuren suosion enkä usko että ylipitkät löperrykset ovat luetuimpien joukossa, niin lupaan vastaisuudessa kirjoittaa paljon lyhyemmin.

Nyt lähden kauppaan ostamaan aineksia lohikeittoon - ekan kerran teen sitäkin - jota ajattelin tehdä poikaystävälleni. Hän on käyttäytynyt viime aikoina luonnottoman hyvin (koskahan se loppuu? toivottavasti ei pian!) ja ansaitsee edes pienen palkkion :)

En jaksa oikolukea sepustusta, joten toivon vain, että kirjoitusvirheet (vihaan kirjoitusvirheitä!) ja muut typeryydet ovat jääneet pois.

Tältä erää siis näkemiin.